Yhä joskus tulee pohdittua, miksi takavuosina joka toisella pk-seudun tangokeikalla spiikkaaja sanoi sukunimeni väärin, eikä aina edes ”Kuusisto” (niitä on liikkeellä siellä päin). Nyt kun miettii, niin defenssihän se oli. Kuusinen on täysin kaamea nimi, jota ei pidä lausua ääneen, maalata kuusista seinälle, sanoa kynttilänvalossa peilin edessä kolmasti. Ettei se tulisi. Veisi. Kuusinen. Semmoinen hiton karvainen, lattiakaivomöhnämäisen ruokkoamaton, mörrimöykyillä mättäitä pyyhkivä kolmemetrinen taruolento, joka kaappaa ja vie havusakeikkojen uumenien koloonsa nuoria naisia, jotka sitten löydettäisiin aina vuorotellen kuoliaiksi tylsistyneinä. Periaatetasolla kuusinen olisi herkkä helismaamenninkäinen, tyi rät tät tää, mutta viikossa incel-peikon ankeuttavat murinat olisi kuultu, eivätkä neitsykäiset yksinkertaisesti jaksaisi enää paeta. Emännät varoittaisivat tyttäriään näiden rippijuhlissa, että katsot sitten että löydät kunnollisen miehen, muuten koittaa kuusisen hetki, vetelyspeto raahaa luolaansa ja pakkosyöttää platonista pettuas’ ja potaskatas’ loppuikäs’! (Avohakkuita aikovat metsurit se raiskaa ja syö.) Pitäisiköhän soittaa Juhani Karilalle.