Erinomainen essee, joka käsittelee laajasti kvääriyttä (engl. queer). Huomaan itsekin, että kirjojani on alettu ottaa vastaan kvääreinä vasta, kun olen kertonut niiden olevan sellaisia - siitä huolimatta etten todellakaan käsittele näitä teemoja hienovaraisesti. Esimerkiksi esikoisromaanini Teräsjää ensimmäisissä arvosteluissa oltiin yllättävän hiljaa siitä, että kaikki päähenkilöt ja suurin osa sivuhenkilöistä kuuluvat sukupuolivähemmistöön. Jostain syystä arvioihin mahtui luontevasti maininta miesten välisestä rakkaudesta, naiskuvasta ja normien uhmaamisesta, mutta ei sanaakaan siitä, että Teräsjää on tarina nimenomaan väärään kehoon syntyneistä miehistä. Vasta, kun olin itse todennut asian omilla nettisivuillani, myös kriitikot kehtasivat nostaa sukupuolen moninaisuuden esiin. Koko tilanne tuntui täysin absurdilta. Minunko tässä nyt on ensin väännettävä kirjojeni teemat rautalangasta ennen kuin kukaan uskaltaa sanoa ääneen itsestäänselvyydet? Lainaan: "Lukijat eivät halua tai tohdi lukea kaunokirjallista tekstiä queerinä tekona, jos kirjailija ei ole tiettävästi ”tullut kaapista” kolmessa eri sosiaalisessa mediassa tai jos teoksen normienvastaisuutta ei ole erikseen korostettu kirjan esittely- ja kansiteksteissä. Kirjailijan ja hänen aiheidensa näkyvyys korostuu, samalla lukemisen luovuus köyhtyy." On hyvin huolestuttavaa, jos edes ammattilukijat eivät tohdi tehdä omia tulkintojaan enää ilman, että kirjailijan identiteetti ohjailee ylhäältä päin, mitä hänen teksteistään pitäisi ajatella. Etenkin, jos tuo identiteetti on ainoa mittari sille, miten kirjoja pitäisi lukea. Se ei köyhdytä vain lukemista vaan myös kirjallista keskustelua ja ylipäätään ajatteluamme. Toisaalta tämä sisältää myös riskin siitä, että vähemmistöön kuuluvien kirjailijoiden kaapista tuleminen aletaan nähdä silkkana markkinointiperformanssina ja unohdetaan, ettei oman erilaisuuden avaaminen julkisesti ole koskaan helppo ja kivuton prosessi, vaikka se olisikin harkittua. Ei etenkään näinä aikoina, kun vihamielisyys vähemmistöjä kohtaan on kasvanut. Totta kai kaapista tuleminen on harkittu teko. Se on sitä aina. Yllättävän monille ei mene jakeluun, että kaapista tulo on vähemmistöille myös prosessi, joka ei lopu koskaan. Aina tulee vastaan uusia tilanteita, joissa on valittava tuleeko kaapista vai ei. Se ei lopu somepäivityksiin eikä lehtijuttuihin. Mutta jos palataan kirjalliseen keskusteluun, ongelman ydin etenkin sukupuolen moninaisuutta käsittelevissä kirjoissa vaikuttaisi olevan, että enemmistö odottaa edelleen etenkin sukupuolivähemmistöistä kertovien kirjojen olevan joko oppikirjoja heille tai omakohtaisia vuodatuksia. Jos ne kieltäytyvät olemasta kumpaakaan, asiaan ei osata suhtautua oikein mitenkään. Tämä on näkynyt hyvin mm. Camila Sosa Viladan Yöeläimien vastaanotossa. Maagis-realistinen teos tulkittiin valtamediassa täysin kritiikittömästi autofiktioksi kirjailijan identiteetin vuoksi ja sen hahmot naiseksi pukeutuviksi miehiksi, vaikka ainakin yhdessä kohtauksessa transsukupuolinen nainen esittelee uusia sukuelimiään. Silti koska kirjailija ei käyttänyt itse sanaa transsukupuolinen nainen tai vääntänyt rautalangasta, miten hahmoista pitäisi puhua, eivät kriitikotkaan ymmärtäneet sen kvääriyden kerroksia. Lainaan jälleen: "Queer voi olla myös kapinaa nimenantamista vastaan, jatkuvaa kieltäytymistä jonkin ennalta tiedetyn aseman edustamisesta. Pride-kulkueessa moninaisuus voi näkyä erilaisten lippujen runsautena, mutta (sana)taideteoksessa merkitsevät erot eivät yhtä helposti jäsenny huomiovärien alle. Kirjallisuudessa queer voi myös perustua erityisesti sille, mitä teksti ei kerro." ALT: linkin takana Kiiltomadon essee https://kiiltomato.net/queer-ei-mahdu-sateenkaaren-alle/ #kirjat #kirjaMasto #kirjamastodon #sateenkaarikirjallisuus #queer